Suru ei ole sairaus, mutta oireet täsmäävät

Suru ei ole sairaus, vaikka oireet usein täsmäävät. Väsyttää, pienempikin ponnistus uuvuttaa, silmiä kirvelee, nenäliinoja kuluu. Uni ei tule, eikä ruoka maistu.

 

Tunteista töissä puhutaan paljon - miten niitä pitää, saa ja voi esittää työpaikalla, tai miten ne pitäisi hallita, kätkeä ja pitää työn ulkopuolella. Miten kokonainen ihmisen on lupa olla, ja missä kulkee ammattimaisuuden raja. Osoittaako poissa pysyminen ammatillista arvostelukykyä, vai mahdollisimman nopea töihin paluu ahkeraa omistautumista työlle?

 Miten kokonainen ihmisen on lupa olla, ja missä kulkee ammattimaisuuden raja?

Suru ei välttämättä ole tunteista suurin, mutta suurin suru ehkä vaietuin. Jokainen päättää itse, kuinka paljon menetyksistään ja yleensä yksityiselämästään kertoo työyhteisössä. Ja ottaa samalla osaltaan vastuuta omasta kohtelustaan. Esimies ja kollegat eivät voi ottaa huomioon sellaista työhön vaikuttavaa asiaa, mitä he eivät tiedä. Työyhteisön ilmapiiri ja kulttuuri ovat erilaisia myös siinä, miten suruun suhtaudutaan, miten ihminen otetaan vastaan, ja miten hän ja hänen surunsa kohdataan. Suru näkyy päällepäin. Ei ehkä suruksi tunnistettavana, mutta selvästi näkee, ettei kaikki ole hyvin.

 

Muistan esimiehen, joka päivitteli alaisensa kolmen viikon sairauslomaa hänen menetettyään puolisonsa pitkän sairauden jälkeen. Ihmettelen myös ystävääni, joka palasi samassa tilanteessa töihin alle viikon päästä. Jokainen suree omalla tavallaan ja jokainen tapa on oikein. Vai onko? Ja onko kaikilla mahdollisuus omanlaiseensa suruun? Kuka vastaa surun kustannuksista?

 Harva pystyy edes ihan ok suoritukseen, kun suru vie koko kaistan ja kaiken kapasiteetin.

Pitää ymmärtää, ettei kaikilla ole mahdollisuutta itselleen surun kannalta sopivampaan tapaan. Töihin voi olla pakko palata, vaikka pelkää tekevänsä työnsä huonosti, tietää keskittymiskykynsä olevan riittämätön edes tiskikoneen tyhjennykseen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta antaa itselleen ja surulleen riittävästi aikaa taloudellisista tai muista syistä. Töihin paluu voi olla helpotus, pois pääsy surukodista. Harvoilla työpaikoilla pelkkä läsnäolo riittää. Harva pystyy edes ihan ok suoritukseen, kun suru vie koko kaistan ja kaiken kapasiteetin. Saako työyhteisöä käyttää surutyön areenana? Kuinka paljon voidaan ymmärtää alentunutta työkykyä ja katsoa sormien läpi? Kuinka paljon työnantajan on velvollisuus vastata surun tuoman työn menetyksen kustannuksista? Minä en tiedä.

Surusta pitää voida myös irrottautua, myös työyhteisössä.  

Surusta pitää voida myös irrottautua, myös työyhteisössä. Koska töissä voi pyytää kollegalta apua niin, että hän uskoo oman ammattitaitonsa tärkeyteen, eikä usko voimattomuuden tuomaan avuntarpeeseen? Koska uskalletaan sanoa ”ei”, koska ”ei” pitää sanoa? Kuinka monen päivän tai kuukauden päästä on sopivaa nauraa työkaverin huonolle vitsille, iloita työssä onnistumisesta?

 

Milloin minä voin pyytää ystävän kylään niin, että hän tietää minun haluavan tavata hänet hänen itsensä vuoksi eikä yksin olon pelkoni takia?