Pienen pallon perässä - ajatuksia kirjasta The Inner Game of Tennis

Luin kirjan W. Timothy Gallwey; ”The Inner Game of Tennis” käännös ”Voita vastustajasi, voita itsesi!”

Tartuin mielenkiinnolla tähän valmennuksen ja myös coachingin perusteokseen, koska tenniksen ja urheilumaailman valmennus yleensäkin on minulle hyvin vieras alue. Halusin nähdä, mitä ovat ne valmennuksen perusasiat, mitkä pätevät sekä coaching -tyyppisessä valmennuksessa että urheiluvalmennuksessa ja toisaalta ajattelin, että minulle outo konteksti auttaa minua paremmin havainnoimaan valmennuksen ydintä, kun en oleta ymmärtäväni valmennusalueesta mitään. Tavallaan samassa tilanteessa olemme joka kerta kohdatessamme uuden valmennettavan ja kysyessämme hänen tavoitteitaan – emme välttämättä tiedä asiakkaamme haasteesta tai sen toimintaympäristöstä yhtään mitään ja silti voimme olla hyviä valmentajia.


Minä ja minä itse

Suurimman vaikutuksen teki ajatus minästä ja itsestä erillisinä toimijoina ja suurimmat oivallukset tein kuunnellen näiden kahden keskustelua. Gallwey erottelee puhuvan Minän ja puhetta kuuntelevan ja toimivan Itsen. Hän pitää niitä itsenäisiniä olioina, koska ilman erillisyyttä niiden välille ei voisi syntyä vuoropuhelua.

Ajatus lähtee Gallweyn havainnosta, että pelaajat puhuvat itselleen pelatessaan ja ikävä kyllä usein moittivasti tai sättivästi ja harvemmin kannustavasti tai kehuvasti. ”Minä puhun itselleni.” sanoivat useimmat Gallweyn kysyessä, että kuka siellä puhuu ja kenelle. Näistä toinen minän puoli Minä, jota kutsutaan Minä 1:ksi toimii ”käskijänä” ja se toinen minän puoli eli Itse (Minä 2) on ”tekijä”.

Meillä jokaisella on tuo ”johtaja” itsessämme – se pieni ääni joka käskee ja komentaa ja valitettavasti monesti myös lannistaa, mutta voisi yhtä hyvin, ja enemmän kannustaa.

Meillä jokaisella on tuo ”johtaja” itsessämme – se pieni ääni joka käskee ja komentaa ja valitettavasti monesti myös lannistaa, mutta voisi yhtä hyvin, ja enemmän kannustaa.

Gallweyn mukaan puhuva ja ohjeita antava Minä tosiasiassa häiritsee Itsen (Minä 2) toimintaa, koska saa sen jännittämään ja keskittymään liikaa oikeaan suorittamistapaan. Siihen, miten pitäisi tehdä ja sättii, jos ei onnistukaan. Siksi harjoittelu pitää aloittaa Minä 1:n vaientamisella, jotta Minä 2 voi tehdä parhaalla mahdollisella tavalla sen, minkä osaa. Huippusuoritukseen vaaditaan rauhallinen ja keskittynyt mieli (Minä 1), joka luottaa Itseen ja antaa sen toimia rauhassa.

Huippusuoritukseen tarvitaan rauhallinen ja keskittynyt mieli, joka luottaa itseen ja antaa sen toimia rauhassa.

Kirjaa lukiessani olen yrittänyt tunnistaa itsessäni nuo kaksi Minää. Olen havainnut, että esimerkiksi parhaat valmennukset olen tehnyt silloin, kun jälkeenpäin tuntuu, että ”menipä hyvin” ja poskia kuumottaa mukavasti, mutten todellakaan osaa kertoa mitä sellaista tein, mikä sai onnistumisen aikaiseksi. Kirjan luettuani ymmärrän, että kysymys oli Minä 1 jäämisestä taka-alalle. Eikä nuo onnistumiset tapahtuneet silloin, kun vilkuilin kysymysten lomassa GROW-mallia…


Voita vastutajasi, voita itsesi – vai jotain ihan muuta?

Olen kirjan kääntäjän kanssa aivan eri mieltä kirjan nimestä. Tai saattaa tuo nimi olla markkinointiosastonkin käsialaa. Eri mieltä, koska minusta kirjassa ei nimenomaan ole kyse voittamisesta, ei häviämisestä, eikä edes varsinaisesti pelistä, vaan ihan jostain muusta.

Minusta kirja valmentaa keskittymään ja antamaan tilaa intuitiiviselle itselle toimia ja siten mahdollistaa suoriutumisen sillä tasolla, mihin parhaimmillaan pystyy. Eikä siinä ole kysymys voittamisesta, ei edes itsensä voittamisesta, vaan itsensä vapauttamisesta tekemään parhaansa ilman sisäistä pakkoa tai pelkoa. Minä 1 on saatu rauhoitettua niin, ettei se jaa neuvojaan ja laita kiinnittämään huomiota suorituksen kannalta epäolennaisiin asioihin.

Siinä ole kysymys voittamisesta, ei edes itsensä voittamisesta, vaan itsensä vapauttamisesta tekemään parhaansa ilman sisäistä pakkoa tai pelkoa.

Ihan samasta on kyse business coachingissa – sekä valmentajan että valmennettavan osalta. Miten me voisimme keskittää ajatuksemme valmennustilanteessa hetkeen ja valmennettavaan ja vaientaa Minä 1:n, joka haluaa tueksi GROW-mallin, keskustelun tiimalasimaisuuden  ja vahvojen kysymysten listan sekä haluaa tarkasti noudattaa niitä? Vaientaa ja antaa samalla enemmän tilaa meidän luontaisille kyvyillemme ja niiden päälle ja varaan opinnoissa rakentuneille menetelmille. Toisaalta, miten me onnistuisimme luomaan tilan ja hetken, jossa valmennettava voi vapaasti jättää oman Minä 1:sensä taustalle ja luottaa enemmän luovaan ja intuitiiviseen Minä 2:een ja siten löytää omia vahvuuksiaan aivan eri tasolla.

Huomion kohdistaminen, luottamus ja ei-arvioiva tietoisuus ovat Gallweyn työkaluja onnistuneelle suoriutumiselle. Kaikki sopivat täydellisesti coachingiin ja ovat jopa välttämättömiä, jotta voi onnistua. Mutta, mitä tarkoittaa voittaminen tässä pelissä? Mitä tarkoittaa Inner Gamen voittaminen?

Gallwey sanoo, ettei ole yrittänytkään etsiä tähän kysymykseen vastausta, koska ”se olisi Minä 1:lle kutsu väärinkäsitykseen”. Tälläkin perusteella olen sitä mieltä, että kirjan nimen käännös on harhaanjohtava jopa ihan väärä. Vaikka, totta puhuakseni en täysin ymmärrä, mitä Gallwey tarkoittaa sanoessaan, että voittamisen merkityksen etsiminen olisi kutsu Minä 1:lle väärinkäsitykseen… Selvästikin tässä kirjassa riittää opittavaa ja oivallettavaa useammaksikin lukukerraksi. Hyvä kirja siis!


tennis-178696__480.jpg