Parikymppisiä pallerinoja ja onnistumisen ilon merkitystä


Kävin viime viikolla venyttelyjumpassa. Parikymppinen ballerina ohjasi ja kannusti venymään - onneksi myös sanoin, koska hänen esimerkkinsä oli niin hyvä, ettei niistä asennoista enää tunnistanut, miten olisi pitänyt itsensä laittaa. "Ojenna jalat sivuille, taivu eteen, napa lattiaan. Voit myös lisätä venytystä työntämällä jalkoja käsillä taaksepäin... Kävele käsillä rauhallisesti takaisin istumaan." Ööhh... siis minähän istuin jo, tai edelleen. Niin kuin suurin osa muistakin jumppaajista. Ei kuulunut yleisöstä kysymystä: "Saako jäädä vielä vähäksi aikaa spagaattiin?"

"Saako jäädä vielä vähäksi aikaa spagaattiin?"


Vaikka napani on tosi paljon kauempana selkärangasta kuin hänen, jäi se myös todella kauas lattiasta... Venyttely ja sen tulokset tuntuivat tehokkailta, mutta tunnetasolla tilanteessa ei tuntunut hyvältä. Venytellä voi toki aina lisää ja edistyä siinä, mutta palleriinaa ei tule ja parikymppiseen nähden suunta on vakaa, mutta väärä. Kuinka tärkeää olisi ollut voida tuntea onnistuvansa! Tuossakin tilanteessa.

Sama työelämässä. Työkaveri tekee työnsä todella laadukkaasti, nopeasti ja asiakkailta satelee kiitoksia. Hän kehottaa sinua toimimaan samalla tavalla. Millä tavalla? Miten hän sen tekee? Voiko hyvä esimerkki olla liian hyvä? Niin hyvä, että se opin, innostuksen ja kannustuksen sijaan lannistaa.

Voiko hyvä esimerkki olla niin hyvä, että se opin, innostuksen ja kannustuksen sijaan lannistaa?


Jokainen tarvitsee mahdollisuuden tuntea onnistumisen iloa kehittyäkseen ja motivoituakseen. Myös ne ja varsinkin ne, jotka vasta opettelevat tai tekevät itselle uusia juttuja. Ollaan iloisia ja ylpeitä omasta osaamisestamme ja tuetaan toisia kehittymään. Otetaan huomioon, että eripituiset jalat pystyvät eripituisiin askeliin.
 
Katsellaanko vähän ympärillemme sen erinomaisen loisteen laitamille, totutellaan silmät näkemään pienempiäkin valoja ja löydetään ihmeitä!